lauantai 18. helmikuuta 2012

Ahtaan paikan kammo

Jos kerran laissa on määritelty, että minkä verran teurasautossa saa olla Matkustajia, niin kyllä se raja pitäis olla myös siinä miten monta asukasta saa asua yksiössä. Mutta onhan se huomattu ettei Pomo siviilissä lakipykälistä välitä ja niinpä asumme ahtaammin kuin sillit suolassa. Suola tästä viäl puuttuiskin. Ehkä suurimman tilan kuitenkin vie Äijien egot ennemminkin kuin se fyysinen puoli (joka Epelläkin hiukan keveni viime blogien aikaan). Meissä naisissahan ei ole mitään muuta ongelmaa kuin se, että tavaraa on riittämiin. Sitä maallista krääsää tarkoitan.




Meidät sidottiin Pallittoman kanssa röyhkeästi kiinni parveen sillä välin kun tyypit kantoi Houstonin lentokentän kokoista sohvaa sisälle. En olis auttanutkaan mutta vitutti ihan kybällä seistä siinä. Epekin yritti kuristaa itsensä mutta totesin sille ettei tän asian takia kannata sentään.

Sohvasta piti ottaa ainoastaan jalat irti, huomasin sen kun niitä ruuvattiin takas kiinni sillä itse irroittamistahan en nähnyt KOSKA OLIN SIDOTTUNA. Ei puhettakaan, tietenkään, että sille sohvalle koirilla olisi asiaa. Pomo muutenkin koko ajan komentaa meitä kaikkia menemään omalle paikalle, ollaan vissiin jaloissa. Miä sentään osaan väistää jos kohti tullaan mutta Epe jäkittää paikoillaan eikä tajua siirtyä.

Sen takia jouduttiin siis tuohon tukalan nöyryyttävään tilanteeseen.

Viikolla Pomo kävi Äijän kämppää siivoamassa Epen kanssa. Sain jäädä yksin kotiin. Jes. Huippua se, sillä makasin kostoksi sohvalla koko ajan.

Epe otettiin mukaan sen takia, että sille olis tehty joku "viimeinen pesu" vanhassa asunnossa. Tarkoituksena oli pestä se isossa kylppärissä mutta tietysti pesuaineet oli loppu eikä kaljulla Äijällä ole itsellään mitään pesuaineita. Ainakaan sellasia, jotka koiran ph-arvolle olis sopivia (eli ei mitään pantenea meille koirille kiitos).Tallilla olis varmaan ollut jotain liottavaa auton pesuainetta. Mun puolesta Epen olis sillä voinut pestä. Pesihän Pomokin lapsena niitten sekarotuisen pihakoiran turkin, ja osan selkälihaksia, myrkyllä.

Epe on sisimmältään rekkamiäs. Kattelee maisemia kinginä ja nukkuu sitten. Itsekin Sprintterissä nukkuneena, olin ainoastaan tyytyväinen kotiinjäämisestä kun näin kulahtaneen pakettiauton pihalla.



Silloiseen Sprintteri-viikonloppuun (nimensämukaisesti kiiruhdin pois arvostelukehästä) kuului tämä ilmaveivi kun alkoi ahdistamaan turhan pienet ympyrät. Vaikka Poikabändin Sprintteri onkin olevinaan luksusmallia.




Näyttelyitä siis ei ole minul luvassa enää. Se asia on loppuunkeskusteltu mutta niitä juoksukisoja saatan joutua käymään ensi kesänä. Pomon oma vitsikäs urheilu-ura on haitannut meikäläisen kisaamista vaikka en ole katiskaa kuononi ympärille kaivannutkaan.
Eikä se muuten niin mene, että jos omistajalla on kilpailuvietti niin se on koirallakin. Kyllä se on ihan takaa-ajamisen ilo eikä sillä ole paskan väliä kuka on ensin maalissa. Tai nopein yleensäkään. Irlanninsusikoirat on tajunneet ainoana rotuna maailmassa asian eikä meitä juuri lönköttelyä kovempaa saa kisoissa juoksemaan.
Tietty sitten jos elävää jänistä saisi juosta kiinni. Nam. Tiedän, ettei Pomokaan muovipussin perässä kauaa viittis juosta. Ja se on tosi kateellinen varmaan kun Tom Cruise saa ajaa takaa Samuli Edelmania. En käsitä, että miksi siitä maksetaan sille korkokenkäiselle miehelle niin paljon. Vaikka onhan se Samuli aika charmantti ja laulaa virsiäkin ihan kivasti. Enemmän sille pitäis maksaa kun Cruiselle.

No, nää on näitä tylsien hetkien pohtimisia ilman järkevää vastausta.

Epe ei sovellu juoksukisoihin , -kaan, koska Kun se häviää niin se tappaa ensimmäisen, jonka kohtalona on osua sen tielle - kani olis ainoa henkiin jäänyt. Ja kuka ton lampaan näköisen ja hajuisen koiran haluais manttelissa ja kuonokopassa nähdä? En miä ainakaan vaikka kaikkea on jo tullut nähtyä. Tohon nenään pitäis olla Alvar Aallon suunnittelema tekele. Eikä niin väliä vaikkei sitä enää pois saiskaan.




Sain viimein matolääkkeen reilu viikko sitten ja olen syönyt siitä lähtien niin että napa roikaa. On pidettävä itsensä lihassa ja hyvissä voimissa nyt kun kämpässä on enemmän tilaa taisteltavana. Enpä sitä tilaa ennenkään ole neliömetriä enempää tarvinnut mutta viime aikoina  on joutunut oma astraalinen keho koetukselle.

Spiritus Fortius keväälle ja kippis. Lumitöitä pukkaa sitä ennen mutta ei niitä mun tarvi tehdä.

lauantai 11. helmikuuta 2012

Elokuvaa elämästä

Pomo tunkee pärstänsä ajoittain epäilyttäviin juttuihin. Se kävi pyörähtämässä Vuosaari-elokuvassa ja näytteli itseään. Ei siten kuin siinä filkassa aika moni muu tekee vaan ammattinsa puolesta. Sen monotonista ääntäkin kuuluu parin lauseen verran.

Posse kävi kutsuvierasensi-illassa ja tuli kotiin tuhkimona jo ennen kello kymmentä. Oli kuulemma itkenyt elokuvaa katsoessaan, vissiin kun näki oman muutaman sekunnin roolisuorituksensa, ja ahdistunut Ravintola Teatterissa julkisten ihmisten meininkiä. Edes ilmainen viina ei saanut sitä jäämään.

Pysynee kotona visusti tuon kokemuksen jälkeen ja olen sitä mieltä, että hyvä niin. Keskittyis enemmän muhun. Eikä se näytteleminen niin helppoa ole. Muistatte varmaan kun siitä itsekin pääsin osalliseksi.

Sen verran kuitenkin tiedän, että kun aletaan kertomaan oikeasta elämästä niin taivastelua riittää. Kumma juttu, että kun suoraan kerrotaan, että koulussa jatkuvasti joku saa räkää naamalle tai vessoissa pahoinpidellään ihmisiä, niin siitä tulee mediassa sandaali.

Mitä ihmettä jalkineilla on tekemistä kaaosuutisten kanssa? Ja eikös sossut ole sitä varten, että henkisen pahoinvoinnin tullessa voi ihminen pyytää apua. Luulen, että suomalaiset ei halua kun ollaan niin vahvoja vielä siitä talvisodasta selviämisestä. Ja eihän toisesta voi pitää huolta kun ei osaa itsestäänkään. Sen toteamiseen ei tarvita tärkeitä tutkimuksia. Kannattaisko tehdä niinkuin pitää eikä yrittää olla nokkela? Ei asioita saa aina muutettua vaikka miten muuta haluaisi. Sen tietää Epekin tätä nykyä ilman miehisyyttään.




Miä osaan pitää huolta toisista. Ja sitten voin paremmin itsekin. Loogista se.

Olettekos muuten kuullut sitä, että aika monen mielestä olisi pitänyt paremmin tiedottaa viikko sitten olleesta huonosta ilmasta. Sitten ei olisi tapahtunut niin paljon kolareita kun ihmiset olisvat tienneet minkälainen ilma on kun se olisi kerrottu radiossa tai netissä. Epäloogista se ja voi hyvää päivää saakelin tollot.

torstai 9. helmikuuta 2012

Kaveria ei sittenkään jätetä

Huolestuin oikeen tosissaan tiistain-iltana kun Epe tuotiin klinikalta kotiin. En meinannut tunnistaa sitä, sattuneesta syystä. Tai tunnistaahan sen lampaannaaman vaikka kuinka kaukaa mutta hajut tavallaan puuttuivat.
Ensinnäkin se tuli kämpille kauluri täynnä keltaista lunta eli harjoittelijat olivat vissiin yhdistäneet kastroinnin ja lumiongelman Viikissä. Eihän kauluri Persjalkabullilla ole kovin toimiva vempain, ymmärrätte varmaan.

Lisäksi olin hiukan jopa huvittunut siitä, että näin Epen ekan kerran kännissä. Se oli kuulemma narissut silmät kiinni koko automatkan. Onneksi ei sentään oksentanut kauluriinsa. Vaikka Pomo oli todella tyytyväinen Epen olemukseen sen vaan nukkuessa, niin olin kuitenkin hiukan empaattinen kaverille.



Ero käytöksessä on melkoinen jos verrataan tähän koirapuiston hetkeen.




Olen kyllä vakaasti sitä mieltä, ettei Epe itse edes tajua siltä puuttuvan jotakin, koska tuota kumikäytävää se olisi puistossakin irrottanut maailman tappiin asti. Eikä sellainen mun mielestä ole ihan fiksujen koirien hommaa.

Ja uskokaa tai älkää, suurin kärsimys Äijälllä tässä Epesodissa on ollut. Sehän melkein purskahti itkuun kun huomasi, että koirakaverilla oli vaan tyhjät nahkapussit jalkojen välissä. Ja siitäkös Pomo on saanut silmilleen pyöritettävää. Jonkinlaisessa symbioosissa huushollin miehet kyllä tuntuvat elävän oheisista asennoista päätellen. Fengsuit kohdallaan.



Eli kaikenkaikkiaan pallien poisto aiheuttaa suuria tunteita - kellä minkäkinlaisia. Toisaalta, hintakin oli noin sata euroa/ palli. Plus toimistomaksu. En tiennytkään, että maan johtavassa eläinsairaalassa toimenpide suoritetaan kopiokonehuoneessa. Olisin voinut viidestäkympistä puraista molemmat kassit yhdellä kertaa. Ja lähellä se on monesti ollutkin.

Mutta koska meillä on ollut Epen kanssa hyvätkin hetkemme (mm. kovilla pakkasilla häpesimme yhdessä Pietarilaista katulapseutta) en koe, että voisin kovin vihainen ainakaan olla. Ja miksi olisinkaan, jos kaverista on tullut lunkimpi kaikin puolin. Hyville ollaan hyviä ja pahoja purraan persiistä. PPP.



Viime päivinä olen jäänyt paitsioon kuvia otettaessa, joten laitetaan tähän uuden persoonan Epestä muutama paparazzimainen otos. Onneksi Epellä ei huumorintajua ole muutenkaan niin ei haittaa vaikkei se ihan parhaimmillaan näissä ole. Ei se silloin osaa suuttuakaan.

Laitoinkin muuten eilen ihan ranttaliksi kaiken. En uskonut mitään mitä minult pyydettiin enkä muutenkaan ollut kovin kiva. Pomolla oli pari vapaapäivää ja se lähti iloiten tänään töihin sillä olen piipittänyt aika paljon. Ramppasin mm. ikkunassa aina kun auto ajoi ohi. Lähinnä halusin varmistaa, jos joku vaikka tulee meille.
Suosin myös tuojottamiskikkaa Pomon ärsyttämiseen. Saatan tuijottaa sitä lähietäisyydeltä niin kauan, että se viimein sanoo, että "mitä". Tai "lopeta". En koskaan vastaa mitään vaan jatkan tuijottamista.
Tai jos joku lähtee keittiön suuntaan niin kimpoan perässä. Saman teen mikäli joku alkaa pukea päälleen mitään sellaista mikä voisi olla ulkoilua varten. Näihin tilanteisiin kuuluu paikoillaan steppaaminen.

Sain kaiken tämän käytöksen kunniaksi Rescue Remedyä, jota Pomo laittoi vaivihvaa myös Äijän iltateehen kun ei kestänyt sen Pallisurua.




Sairaalan tädit jättivät hienon pääkalloteipin jalkaan, jotta Epe muistaa olemassaolonsa tarkoituksen selvittyään hiprakasta. Pomo otti sen vaivihvaa pois ennen selvää päivää.




Kun eteinen ei riitä. Aiemmin se oli ego, joka ei mahtunut minnekään. Kauluri tuli tilalle. Tielle.




Olisko kaupungilla hommia näinä lumekkaina kuukausina? Tarjolla sopuisa työntekijä omilla välineillä, kohtuuhintainen (eli ilmainen) eikä enää valita työoloista.

Lumesta nauttivat koirat ja ihmiset. Pomo nauttii lumesta koska näihin aikoihin saa laskiaispullia. Palautuspulla ei ehkä ole se mitä Valkku on ajatellut kahvakuulatulosten parantamiseen. Irlikset ovat kuitenkin lojaaleja eivätkä vasikoi. Mutta eihän netti olekaan vasikointia vaan kauttarantaan informointia: lisää treeniä tai tämä vauvan pään kokoinen pulla alkaa visuaalisesti haitata silmää Bossen takalistossa. Ja kuten arvaattekin, veitsellä ei todellakaan jaettu tätä herkkua kenellekään.


lauantai 28. tammikuuta 2012

Asiaa lääkärille

Minul on ollut asiaa nimenomaan kirurgille jo siitä asti kun ensimmäisen kerran tapasin Epe Erikoisen. Lobotomiasta ei olisi ollut hyötyä sillä päässä ei ole mitään poistettavaa. Alapäässä sen sijaan sijaitsee urosten aivot ja sinne, sinne viimein kajotaan ja toiveeni siis on kuultu.

Pomo tilasi Epelle Viikin pieneläinvastaanotolle ajan ihan siitä yksinkertaisesta syystä ettei sillä enää pinna kestänyt. Meillä on aika usein ollut kävelyllä semisti katastrofin aiheet sillä joukossa on ollut tuo kaikkien Äijien Äijä -tarkoitan tässä lauseessa sitä nelijalkaista vaikkei perheen kolmijalkainen juuri huonommaksi jää. Mökötyksen aiheista päätellen.
Kuuntelin sivukorvalla kun Pomo soitteli pariin paikkaan hintatiedusteluja. Itse kyllä pidin tärkeämpänä toimenpiteen nopeaa täyttämistä ennemminkin kuin hintaa. Reilun viikon päästä on Epellä aika varattuna eutan... eikun kastrointiin.

Sen jälkeen kuvasta saattaa puuttua jotakin.




On minulkii ollut lenkillä hiukan ulkopuolinen olo eikä kateeksi ole käynyt Pomoa ollenkaan. Kerran kävi niin, että Epe oli sillä hihnassa ja miä sain keikkua vapaana. Sen takia erityisesti kotikulmilla oon vapaa sillä Epen kanssa pitää oikeasti keskittyä kävelemiseen ja tutkan lailla bongata kaikki koirakot parinsadan metrin säteeltä. No, pääsimme naapuritalon kohdalle kun minul tuli aika iso kakka. Tielle. Pomolla ei ollut pusseja mukanaan ja se jäi pohtimaan mitä tehdä asialle. Samalla suolen tyhjäksi saaneen innolla otin lähtöjä Epen ohi ja härkin sitä samalla omalla vinttikoirien tyylilläni, jonka olen huomannut Epeä ottavan päähän aika helposti. Se alkaa tekemään samaa mutta vaan sen verran mitä hihna antaa myöden, jolloin veikkaan, että sitä on aika vaikeaa hallita.

Pomo ei selvästikään voinut moraalisena koiraihmisenä jättää läjää siihen vaan haki hippitalon pahvinkeräyksestä Elovena- pakkauksen. Ähräävä bullterrieri vasurissaan.
Hyvä idea sinänsä mutta paketti oli molemmista päistä auki. Huomasin sen mutta ei kai se mitään haittaa, ajattelin, ja jatkoin sinkoilua.

Pomo yritti saada tenniskyynärpää-kädellään läjää pakettiin ja toisessa kädessä reuhtoi 30 kiloa testosteronia. Lisäksi miä sohlasin asiassa mukana kunnes tajusin vähän matkan päässä koiran ja pompin samantien sinne. Niin ei saisi tehdä, tiedän, mutta käytin hyväkseni Pomon hankalaa tilannetta.

Lopputuloksena tästä oli seuraavaa:
sain vieraalta koiralta ärähdyksen (tosikko), sen omistajalta kauhunsekaisen äännähdyksen vaikka Posse sai pyydettyä anteeksi käytöstäni hampaittensa välistä, Pomolta tuli huudot kun en ollut hallinnassa (ihan kuin olisin ollut sitä hetki sittenkään), Epe sai Pomolta huudot koska ei pysynyt paikallaan ja alkoi vielä ärisemään vieraalle koiralle, Pomolta lensi pipo päästä (hanskat oli jo aikoja sitten heitetty pois), Elovenan kuoret vietiin lopulta tilanteen rauhoituttua kimpassa takaisin pahvinkeräykseen ja kakkakasa jäi höyryävän lumikuorrutteisena paikalleen.

Kuka vielä on sitä mieltä, että arkiset asiat elämässä on ne kaikkein kauniimmat?

Olen aiemminkin vissiin laitellut kuvia meistä Epen kanssa, se kun tykkää olla perskärpänen. Tässä vielä muutamia, jotka saattaa joidenkin mielestä olla hellyttäviä. Minust ei niinkään. Ja kuka nyt sammakon kanssa samaan kuvaan haluaisikaan jos ensin kysyttäisiin. Ja vois myös päätellä että nukun aika paljon.








Kahvakuula on ollut Pomolla levossa jo hetken aikaa. Sillä meni kaikki kevään treenit uusiksi kun töissä kuulemma oli tullut kyynärpäähän ongelmia. No mutta Pomon logiikan mukaan kisoihin voi silti osallistua toisella kädellä. Mietin vaan sitä, että aikooko se muka tehdä sen 10 minuuttia nyt sitten vain yhdellä kädellä kun kahdellakin se on ollut ylivoimaista.

Kaipa tuo itse tietää missä haluaa itsensä nolata taas. Olen jokatapauksessa mennyt jo aikaa sitten sekaisin tässä asiassa sillä välillä kuulia taas on kaksi eikä aikaa kulu kuin pari minuuttia kun kunto loppuu. Eikö niillä ole sääntöjä, että miten niitä kuulia oikeen nostetaan? Eihän ampumahiihdossakaan anneta jonkun ampua vaan seisaaltaan tai jättää ampumatta, jos ei kilpailupäivänä oikeen huvita.

Käytiin eilen Mäntsälässä katsomassa yhtä taloa ja olin ihan puhki reissun jälkeen. Oltiin Pomon kanssa molemmat sillä miä nukuin 15 tuntia putkeen ja Bosse 11 tuntia. Muutenkin sen on pitänyt keskittyä nukkumiseen aiempaa tarkemmin. Jotenkin se liittyy vatsahappoihin mitkä sillä ei oikeen toimi ja jatkuva stressi on alkanut näkyä myös vyötäröllä vaikkei se viäl pyörimällä eteenpäin ole kulkenutkaan. Mutta hauska pointti tuo vatsahappoteoria sillä syyhän minust on vaan siinä että se on syönyt liikaa.

Mutta vaikeaahan se on itseään peiliin katsoa. Ihan konkreettisestikin..

Tää viikonloppu ollaan kahdestaan ja silloin ei pinnaa juuri kiristä. Saa pötkötellä leveästi ja nauttia läheisyydestä ilman kolmansia tai neljänsiä osapuolia. Ja yksinkin kun Posse on töissä.







Luulen, että kevät alkaa olla tulossa. Talitintit (onko se todellakin ihmisten antama nimi lihavalle linnulle? Mikäs lihava koira sitten on, talirakki?) laulaa ja aurinko paistaa. Pallit heitetään roskiin ja mieli kohentuu korkeimpaan sfääriin. Nappaillaan suolahappotabletteja ja otetaan aamuin illoin kuitulisää. Mikäs on koirankaan ollessa kun henkinen valaistuminenkin voi ruokaa pummatessa tulla hetkenä minä hyvänsä. Niin sitä terveys kohenee ja kroppa toimii niinkuin sen on tarkoitettu ilman pierun häivää tai Siperian kokoista turvotusta.


 

torstai 12. tammikuuta 2012

Totuuksia vain

Huhhuh nää viikot Epe Erikoisen kanssa on melko rankkoja. Joudun olemaan sen kanssa päivät kahdestaan ja kuten ehkä olette rivien välistä, ja vähän suoremminkin, huomanneet, ei meillä juurikaan mielipiteet kohtaa. Ja miten voisikaan jos toisella on mielessä vaan Se ja toista ei kiinnosta saada Sitä just Siltä. Eikä jaksais rautalangasta vääntää jatkuvasti. Pakko kuitenkin niin on tehdä sillä ei voi kauhalla vaatia jos on lusikalla annettu.

Vähän sama ku että jos intiaanien kanootissa oliskin yhtäkkiä Muumi.

Käytiin eilen Pomon kanssa Variston Beckhamia morjestamassa. Pitkästä aikaa, ja oli minul niille vietävääkin. Mutta koska vedän ylijalostettuja himokkaita uroskoiria puoleeni, jouduin taas komentolinjalle. Vierailu oli siis hieman stressaava niin itselleni kuin mm. talon irlismatriarkalle kun lauloin Rane Rakkaudenvaltamerelle basso töristen laulua rakkaudesta niinkuin sen itse hänen kanssaan koen. Kimppuun sekin lopulta kävi - kertonee kaverin tasapainoisuudesta paljon. Meillä Pomon kanssa yhteistä tuntuu olevan se, että miehenpuolikkaat ei aina oikeen sulata meidän ajatusmaailmaa ja sitten vähintään mökötetään.

Jälleennäkeminen Variston Beckhamin kanssa oli silti riemuisa. Hyppäsin parilla loikalla toisen kerroksen raput ylös ja sain halausta enemmän kuin tänä alkuvuonna yhteensä kotona. Vinkkinä Pomolle tämä.

Ihmisten maailmassa tapahtuu hämmentäviä juttuja. Milloin kauhistellaan kun urheilijalla on hauikset tai että miten kahvakuulalla tehdään vaan paria simppeliä juttua ja niissäkin tulee hiki. Itse olen tullut siihen tulokseen Pomon treeniä jo vuoden seuranneena, että simppeli tarvitsee simppeliä tekemistä. Ei se niin jännittävää ole kuin jäniksen perässä juokseminen mutta ymmärrän kyllä että voittaa Zumban.

Ja todellakin, edelleen aion elää tässä hetkessä ja täysillä. Ottakaa nyt jo meistä eläimistä mallia urpot. Totuus tulee blondien ja lasten suusta.

Kuvia ei edelleenkään ole sen sd-kortin kiukuttelun vuoksi mutta lukekaa linkkejä ja katselkaa vanhoja kuvia. Ei uusi aina ole vanhaa parempi.

torstai 5. tammikuuta 2012

Pomon pallit

En vieläkään käsitä minkä takia kaikki menee aina kaksimieliseksi. Nimittäin tätä blogia on haettu googlesta esimerkiksi näillä sanoilla: "koiran pallit" ja "pomo ei antanut lahjaa". Luulen, että kumpikaan noista hakijoista ei ihan saanut tyydytystä (taas, ei oo totta) klikatessaan auki Melin blogin. Pomon kanssa tsekattiin muita blogeja ja suurin osa liittyi askarteluun paskarteluun.

Pitäisköhän myös mun kertoa jotain askarteltustani, jota ei tapahdu näillä kikottimilla mitenkään.

Omien kuvien puuttuessa voisin laittaa tähän jonkin linkin teitä piristämään. Tiedän nimittäin, että suurin osa ihmisistä potee masennusta tähän aikaan vuodesta. Ja ihmekös tuo kun täytyy ressata tassujen siivoamisesta ja siitä pysyykö kaduilla pystyssä.

Eikö vois vaan antaa asioiden tapahtua ilman että ne pitää saada tapahtumaan jo ennenkuin ovat tapahtuneet? Kuka lopulta saa asiat menemään haluamallaan tavallaan siten, että olisi sen jälkeen aidosti vielä tyytyväinenkin?

Ei kukaan. En edes minä vaikka kinkkua sainkin jouluna aina kun katsoin riittävän syvälle silmiin. Nyt käsitän, miten helppoa gigoloilla on naisten kaataminen. Ei tarvitse kuin katsoa oikealla tavalla. Ja miehethän ne vasta helppoja ovatkin. Tuskin Äijäkään meillä pyöris jos ei olis niin helppo.

Tuo mies tulee keväällä Suomeen, siitä en tiedä onko hän helppo, luultavasti ei sillä on venäläinen, ja Pomo on ollut asiasta tohkeissaan ainakin vuoden eli siitä asti kuin aloitti kahvakuulalla treenaamaan. Ilmankos setit on kuitenkin usein jääneet vajaaseen kymmeneen minuuttiin kun ei esikuvakaan jaksa kuin kaksi. Huomatkaa kattava alkulämmittely ja kullitetut pallot. Oho.




Turpiin vaan ja onnea

Mätkäsin Pomoa tassulla nenukkiin eilen illalla. Olin justiin syönyt ja hilluin sohvan edessä rapsuja vaatimassa. Tein muunmuassa pari keikautusta niin, että lysähdin kyljelleni matolle siten, että etu -ja takapää olivat eri suuntiin. Se sai vähän iloa Pomoon mutta silti se jatkoi telkan tuijottamista. Ajattelin sitten, että piä tunkkis ja hypähdin ylös lattialta gepardin tavoin. Samalla täppäsin Possea ylähuuleen oikealla suoralla.

Se meni hakemaan pakastimesta jäitä ja kiroili samalla.

Nyt on käynyt niin, että Pomon kuvat on sellaisessa "aseta SD-kortti"- nimisessä jemmassa. Puhelin oli lennähtänyt alkuviikosta kahvakuulatreeneissä, ilmeisesti kuulat olivat liian painavat eikä puhelin enää pysynyt kädessä. Ihan varmaan sillä meni hermo johonkin. Treenikaveriin uskoisin.

No mutta kuvia ei ole tähän laittaa. Eipä Joulussa ja vuodenvaihtumisessa mitään kuvattavaa ollutkaan sillä syömiseksihän se meni. Ajoittain enkeliparvi huuteli hännän alta. Jouluaattona meinasin hyperventiloida kun sain lahjan josta en saanut paperia pois ympäriltä. Haistoin siellä olevan jotain todella ihanaa ja kaikki muut olivat jo avanneet pakettinsa. Pomokaan ei meinannut saada mun paksua auki HETI ja hermo oli ihan pinteessä meikäläisellä. Toista oli Epe "Heinillä härkien kaukalon" Erikoisella (nimi tulee siitä, että tyypin peti on muovisessa kaukalossa ja se muistutti minuu kaljuineen näin joulun aikaan syntymäihmeestä), joka käytti tappajan vaistoaan ja hajotti paketissaan olleen heijastimen louskaistessaan. No, sillä jätkällä ei vilku muutenkaan.

Uutenavuotena sain olla Mummolassa. Tai siis siellähän oltiin kaikki pyhätkin. Käytiin Mummon kanssa välillä kävelyllä ja ennen joulun pyhiä kuustakin hakemassa koko perhe. Siihen asti oli tosi kivaa kunnes Russelin Perkele saapui ja vei joulumielen. Eli ulkovaatteiden pukemisesta Pomon veljen auton pihaan saapumiseen olin todella innostunut metsäretkestä, joka päättyi osaltani keskenkasvuisten pihamäntyjen takana pälyilyyn.

Onnekseni en ole koskaan saanut paskahalvausta paukuista. Moni saa niistä stressin. Ja saattaa vilkkuvat valot aiheuttaa jotain kohtauksiakin. Russelin Perkeleen sisimpään olen aina nähnyt, se kun luulee olevansa tosi kova mutta heikon hetken tullen lankeaa. Vuoden vaihtuessa ja ihmisten mennessä ulos se nimittäin unohti täysin pelkäävänsä ilotulitteita tai muitakaan asioita mistä yleensä saa kauhean äläkän aikaan. Ja kuinkas ollakaan, tryffelit hävis päivällispöydästä salamana. Unohtui sekin, että asian tiimoilta oli oltu jo pari kertaa tiputuksessa.
Kannatti nauttia siitä ilosta hetki sillä Russelin Perkeleen Pomo laittoi seuraavaksi sille kurkkuun muutaman kymmentä hiilitablettia.

Tarina ei kerro kuinka Russelille kävi. Toivottavasti huonosti.

Itse vietin tuon maagisen pakkovalvomisyön nukkumalla, minul nukkumaanmenoaika paikasta riippumatta nimittäin on siinä klo 21-22.00.

Pomolla oli loma, taas, ja se on ollut vasta pari päivää töissä. Ja sehän tarkoittaa, että minul on aikaa nukkua kotona itsekseen. Se on aika hienoa kun on reilun viikon ollut muitten nurkissa. Ja koska tänään paistoi aurinko, niin uskon vakaasti, että tämä paskatalvi on kohta ohi.
Lähetin pari joululahjaakin vasta nyt kun tulivat rapakon takaa myöhässä. Mutta kuten jo aiemmin moneen kertaan olen todennut, ei antamisella ja uskonnolla ole mun mielestä mitään tekemistä keskenään. Paitsi Arabimaissa.

Josta tuli mieleen, en tiedä miksi, että keväällä tulee minul neljä vuotta täyteen ja käsittääkseni sitä juhlitaan Pomon ja Mummon kanssa, sillä niillä tulee vuosia yhteensä sata. Neljä vuotta siihen päälle ei siis tunnu, eikä näy, juuri missään. Itse mieluiten lähtisin pakoon hössöttäviä sukulaisia mutta ehkä mut pakotetaan olemaan maisemissa.
Kunhan kuvaa ei laiteta lehteen. "Meidän mussukka Meli täyttää 4 vuotta!". Menee samaan kategoriaan lapsijoulukorttien kanssa. Haluaako kukaan sekarotuinen Jeppe tai puolihännätön Mirri oikeasti päästä paikallislehteen? Itsekästä se on ihmisiltä eikä mitään muuta. Nauravat aamukahvinsa kanssa toisten hölmöille ilmeille.

Mutta hei, muistakaa jumpata. Jumpatkaa niin maan perkuleesti. Pomo on innostunut juoksemaan mutta koska se ei ole siihen luotu, kuten minä, se lopetti sen samantien. No mutta onneksi sillä se neste kerääntyy polviin eikä päähän.

Kivaa Uutta Vuotta, tehdään tästä tosi jännä, että olis jotain järkee.