Asiaa lääkärille

Minul on ollut asiaa nimenomaan kirurgille jo siitä asti kun ensimmäisen kerran tapasin Epe Erikoisen. Lobotomiasta ei olisi ollut hyötyä sillä päässä ei ole mitään poistettavaa. Alapäässä sen sijaan sijaitsee urosten aivot ja sinne, sinne viimein kajotaan ja toiveeni siis on kuultu.

Pomo tilasi Epelle Viikin pieneläinvastaanotolle ajan ihan siitä yksinkertaisesta syystä ettei sillä enää pinna kestänyt. Meillä on aika usein ollut kävelyllä semisti katastrofin aiheet sillä joukossa on ollut tuo kaikkien Äijien Äijä -tarkoitan tässä lauseessa sitä nelijalkaista vaikkei perheen kolmijalkainen juuri huonommaksi jää. Mökötyksen aiheista päätellen.
Kuuntelin sivukorvalla kun Pomo soitteli pariin paikkaan hintatiedusteluja. Itse kyllä pidin tärkeämpänä toimenpiteen nopeaa täyttämistä ennemminkin kuin hintaa. Reilun viikon päästä on Epellä aika varattuna eutan... eikun kastrointiin.

Sen jälkeen kuvasta saattaa puuttua jotakin.

On minulkii ollut lenkillä hiukan ulkopuolinen olo eikä kateeksi ole käynyt Pomoa ollenkaan. Kerran kävi niin, että Epe oli sillä hihnassa ja miä sain keikkua vapaana. Sen takia erityisesti kotikulmilla oon vapaa sillä Epen kanssa pitää oikeasti keskittyä kävelemiseen ja tutkan lailla bongata kaikki koirakot parinsadan metrin säteeltä. No, pääsimme naapuritalon kohdalle kun minul tuli aika iso kakka. Tielle. Pomolla ei ollut pusseja mukanaan ja se jäi pohtimaan mitä tehdä asialle. Samalla suolen tyhjäksi saaneen innolla otin lähtöjä Epen ohi ja härkin sitä samalla omalla vinttikoirien tyylilläni, jonka olen huomannut Epeä ottavan päähän aika helposti. Se alkaa tekemään samaa mutta vaan sen verran mitä hihna antaa myöden, jolloin veikkaan, että sitä on aika vaikeaa hallita.

Pomo ei selvästikään voinut moraalisena koiraihmisenä jättää läjää siihen vaan haki hippitalon pahvinkeräyksestä Elovena- pakkauksen. Ähräävä bullterrieri vasurissaan.
Hyvä idea sinänsä mutta paketti oli molemmista päistä auki. Huomasin sen mutta ei kai se mitään haittaa, ajattelin, ja jatkoin sinkoilua.

Pomo yritti saada tenniskyynärpää-kädellään läjää pakettiin ja toisessa kädessä reuhtoi 30 kiloa testosteronia. Lisäksi miä sohlasin asiassa mukana kunnes tajusin vähän matkan päässä koiran ja pompin samantien sinne. Niin ei saisi tehdä, tiedän, mutta käytin hyväkseni Pomon hankalaa tilannetta.

Lopputuloksena tästä oli seuraavaa:
sain vieraalta koiralta ärähdyksen (tosikko), sen omistajalta kauhunsekaisen äännähdyksen vaikka Posse sai pyydettyä anteeksi käytöstäni hampaittensa välistä, Pomolta tuli huudot kun en ollut hallinnassa (ihan kuin olisin ollut sitä hetki sittenkään), Epe sai Pomolta huudot koska ei pysynyt paikallaan ja alkoi vielä ärisemään vieraalle koiralle, Pomolta lensi pipo päästä (hanskat oli jo aikoja sitten heitetty pois), Elovenan kuoret vietiin lopulta tilanteen rauhoituttua kimpassa takaisin pahvinkeräykseen ja kakkakasa jäi höyryävän lumikuorrutteisena paikalleen.

Kuka vielä on sitä mieltä, että arkiset asiat elämässä on ne kaikkein kauniimmat?

Olen aiemminkin vissiin laitellut kuvia meistä Epen kanssa, se kun tykkää olla perskärpänen. Tässä vielä muutamia, jotka saattaa joidenkin mielestä olla hellyttäviä. Minust ei niinkään. Ja kuka nyt sammakon kanssa samaan kuvaan haluaisikaan jos ensin kysyttäisiin. Ja vois myös päätellä että nukun aika paljon.

Kahvakuula on ollut Pomolla levossa jo hetken aikaa. Sillä meni kaikki kevään treenit uusiksi kun töissä kuulemma oli tullut kyynärpäähän ongelmia. No mutta Pomon logiikan mukaan kisoihin voi silti osallistua toisella kädellä. Mietin vaan sitä, että aikooko se muka tehdä sen 10 minuuttia nyt sitten vain yhdellä kädellä kun kahdellakin se on ollut ylivoimaista.

Kaipa tuo itse tietää missä haluaa itsensä nolata taas. Olen jokatapauksessa mennyt jo aikaa sitten sekaisin tässä asiassa sillä välillä kuulia taas on kaksi eikä aikaa kulu kuin pari minuuttia kun kunto loppuu. Eikö niillä ole sääntöjä, että miten niitä kuulia oikeen nostetaan? Eihän ampumahiihdossakaan anneta jonkun ampua vaan seisaaltaan tai jättää ampumatta, jos ei kilpailupäivänä oikeen huvita.

Käytiin eilen Mäntsälässä katsomassa yhtä taloa ja olin ihan puhki reissun jälkeen. Oltiin Pomon kanssa molemmat sillä miä nukuin 15 tuntia putkeen ja Bosse 11 tuntia. Muutenkin sen on pitänyt keskittyä nukkumiseen aiempaa tarkemmin. Jotenkin se liittyy vatsahappoihin mitkä sillä ei oikeen toimi ja jatkuva stressi on alkanut näkyä myös vyötäröllä vaikkei se viäl pyörimällä eteenpäin ole kulkenutkaan. Mutta hauska pointti tuo vatsahappoteoria sillä syyhän minust on vaan siinä että se on syönyt liikaa.

Mutta vaikeaahan se on itseään peiliin katsoa. Ihan konkreettisestikin..

Tää viikonloppu ollaan kahdestaan ja silloin ei pinnaa juuri kiristä. Saa pötkötellä leveästi ja nauttia läheisyydestä ilman kolmansia tai neljänsiä osapuolia. Ja yksinkin kun Posse on töissä.

Luulen, että kevät alkaa olla tulossa. Talitintit (onko se todellakin ihmisten antama nimi lihavalle linnulle? Mikäs lihava koira sitten on, talirakki?) laulaa ja aurinko paistaa. Pallit heitetään roskiin ja mieli kohentuu korkeimpaan sfääriin. Nappaillaan suolahappotabletteja ja otetaan aamuin illoin kuitulisää. Mikäs on koirankaan ollessa kun henkinen valaistuminenkin voi ruokaa pummatessa tulla hetkenä minä hyvänsä. Niin sitä terveys kohenee ja kroppa toimii niinkuin sen on tarkoitettu ilman pierun häivää tai Siperian kokoista turvotusta.

 

Totuuksia vain

Huhhuh nää viikot Epe Erikoisen kanssa on melko rankkoja. Joudun olemaan sen kanssa päivät kahdestaan ja kuten ehkä olette rivien välistä, ja vähän suoremminkin, huomanneet, ei meillä juurikaan mielipiteet kohtaa. Ja miten voisikaan jos toisella on mielessä vaan Se ja toista ei kiinnosta saada Sitä just Siltä. Eikä jaksais rautalangasta vääntää jatkuvasti. Pakko kuitenkin niin on tehdä sillä ei voi kauhalla vaatia jos on lusikalla annettu.

Vähän sama ku että jos intiaanien kanootissa oliskin yhtäkkiä Muumi.

Käytiin eilen Pomon kanssa Variston Beckhamia morjestamassa. Pitkästä aikaa, ja oli minul niille vietävääkin. Mutta koska vedän ylijalostettuja himokkaita uroskoiria puoleeni, jouduin taas komentolinjalle. Vierailu oli siis hieman stressaava niin itselleni kuin mm. talon irlismatriarkalle kun lauloin Rane Rakkaudenvaltamerelle basso töristen laulua rakkaudesta niinkuin sen itse hänen kanssaan koen. Kimppuun sekin lopulta kävi - kertonee kaverin tasapainoisuudesta paljon. Meillä Pomon kanssa yhteistä tuntuu olevan se, että miehenpuolikkaat ei aina oikeen sulata meidän ajatusmaailmaa ja sitten vähintään mökötetään.

Jälleennäkeminen Variston Beckhamin kanssa oli silti riemuisa. Hyppäsin parilla loikalla toisen kerroksen raput ylös ja sain halausta enemmän kuin tänä alkuvuonna yhteensä kotona. Vinkkinä Pomolle tämä.

Ihmisten maailmassa tapahtuu hämmentäviä juttuja. Milloin kauhistellaan kun urheilijalla on hauikset tai että miten kahvakuulalla tehdään vaan paria simppeliä juttua ja niissäkin tulee hiki. Itse olen tullut siihen tulokseen Pomon treeniä jo vuoden seuranneena, että simppeli tarvitsee simppeliä tekemistä. Ei se niin jännittävää ole kuin jäniksen perässä juokseminen mutta ymmärrän kyllä että voittaa Zumban.

Ja todellakin, edelleen aion elää tässä hetkessä ja täysillä. Ottakaa nyt jo meistä eläimistä mallia urpot. Totuus tulee blondien ja lasten suusta.

Kuvia ei edelleenkään ole sen sd-kortin kiukuttelun vuoksi mutta lukekaa linkkejä ja katselkaa vanhoja kuvia. Ei uusi aina ole vanhaa parempi.

Pomon pallit

En vieläkään käsitä minkä takia kaikki menee aina kaksimieliseksi. Nimittäin tätä blogia on haettu googlesta esimerkiksi näillä sanoilla: "koiran pallit" ja "pomo ei antanut lahjaa". Luulen, että kumpikaan noista hakijoista ei ihan saanut tyydytystä (taas, ei oo totta) klikatessaan auki Melin blogin. Pomon kanssa tsekattiin muita blogeja ja suurin osa liittyi askarteluun paskarteluun.

Pitäisköhän myös mun kertoa jotain askarteltustani, jota ei tapahdu näillä kikottimilla mitenkään.

Omien kuvien puuttuessa voisin laittaa tähän jonkin linkin teitä piristämään. Tiedän nimittäin, että suurin osa ihmisistä potee masennusta tähän aikaan vuodesta. Ja ihmekös tuo kun täytyy ressata tassujen siivoamisesta ja siitä pysyykö kaduilla pystyssä.

Eikö vois vaan antaa asioiden tapahtua ilman että ne pitää saada tapahtumaan jo ennenkuin ovat tapahtuneet? Kuka lopulta saa asiat menemään haluamallaan tavallaan siten, että olisi sen jälkeen aidosti vielä tyytyväinenkin?

Ei kukaan. En edes minä vaikka kinkkua sainkin jouluna aina kun katsoin riittävän syvälle silmiin. Nyt käsitän, miten helppoa gigoloilla on naisten kaataminen. Ei tarvitse kuin katsoa oikealla tavalla. Ja miehethän ne vasta helppoja ovatkin. Tuskin Äijäkään meillä pyöris jos ei olis niin helppo.

Tuo mies tulee keväällä Suomeen, siitä en tiedä onko hän helppo, luultavasti ei sillä on venäläinen, ja Pomo on ollut asiasta tohkeissaan ainakin vuoden eli siitä asti kuin aloitti kahvakuulalla treenaamaan. Ilmankos setit on kuitenkin usein jääneet vajaaseen kymmeneen minuuttiin kun ei esikuvakaan jaksa kuin kaksi. Huomatkaa kattava alkulämmittely ja kullitetut pallot. Oho.

Turpiin vaan ja onnea

Mätkäsin Pomoa tassulla nenukkiin eilen illalla. Olin justiin syönyt ja hilluin sohvan edessä rapsuja vaatimassa. Tein muunmuassa pari keikautusta niin, että lysähdin kyljelleni matolle siten, että etu -ja takapää olivat eri suuntiin. Se sai vähän iloa Pomoon mutta silti se jatkoi telkan tuijottamista. Ajattelin sitten, että piä tunkkis ja hypähdin ylös lattialta gepardin tavoin. Samalla täppäsin Possea ylähuuleen oikealla suoralla.

Se meni hakemaan pakastimesta jäitä ja kiroili samalla.

Nyt on käynyt niin, että Pomon kuvat on sellaisessa "aseta SD-kortti"- nimisessä jemmassa. Puhelin oli lennähtänyt alkuviikosta kahvakuulatreeneissä, ilmeisesti kuulat olivat liian painavat eikä puhelin enää pysynyt kädessä. Ihan varmaan sillä meni hermo johonkin. Treenikaveriin uskoisin.

No mutta kuvia ei ole tähän laittaa. Eipä Joulussa ja vuodenvaihtumisessa mitään kuvattavaa ollutkaan sillä syömiseksihän se meni. Ajoittain enkeliparvi huuteli hännän alta. Jouluaattona meinasin hyperventiloida kun sain lahjan josta en saanut paperia pois ympäriltä. Haistoin siellä olevan jotain todella ihanaa ja kaikki muut olivat jo avanneet pakettinsa. Pomokaan ei meinannut saada mun paksua auki HETI ja hermo oli ihan pinteessä meikäläisellä. Toista oli Epe "Heinillä härkien kaukalon" Erikoisella (nimi tulee siitä, että tyypin peti on muovisessa kaukalossa ja se muistutti minuu kaljuineen näin joulun aikaan syntymäihmeestä), joka käytti tappajan vaistoaan ja hajotti paketissaan olleen heijastimen louskaistessaan. No, sillä jätkällä ei vilku muutenkaan.

Uutenavuotena sain olla Mummolassa. Tai siis siellähän oltiin kaikki pyhätkin. Käytiin Mummon kanssa välillä kävelyllä ja ennen joulun pyhiä kuustakin hakemassa koko perhe. Siihen asti oli tosi kivaa kunnes Russelin Perkele saapui ja vei joulumielen. Eli ulkovaatteiden pukemisesta Pomon veljen auton pihaan saapumiseen olin todella innostunut metsäretkestä, joka päättyi osaltani keskenkasvuisten pihamäntyjen takana pälyilyyn.

Onnekseni en ole koskaan saanut paskahalvausta paukuista. Moni saa niistä stressin. Ja saattaa vilkkuvat valot aiheuttaa jotain kohtauksiakin. Russelin Perkeleen sisimpään olen aina nähnyt, se kun luulee olevansa tosi kova mutta heikon hetken tullen lankeaa. Vuoden vaihtuessa ja ihmisten mennessä ulos se nimittäin unohti täysin pelkäävänsä ilotulitteita tai muitakaan asioita mistä yleensä saa kauhean äläkän aikaan. Ja kuinkas ollakaan, tryffelit hävis päivällispöydästä salamana. Unohtui sekin, että asian tiimoilta oli oltu jo pari kertaa tiputuksessa.
Kannatti nauttia siitä ilosta hetki sillä Russelin Perkeleen Pomo laittoi seuraavaksi sille kurkkuun muutaman kymmentä hiilitablettia.

Tarina ei kerro kuinka Russelille kävi. Toivottavasti huonosti.

Itse vietin tuon maagisen pakkovalvomisyön nukkumalla, minul nukkumaanmenoaika paikasta riippumatta nimittäin on siinä klo 21-22.00.

Pomolla oli loma, taas, ja se on ollut vasta pari päivää töissä. Ja sehän tarkoittaa, että minul on aikaa nukkua kotona itsekseen. Se on aika hienoa kun on reilun viikon ollut muitten nurkissa. Ja koska tänään paistoi aurinko, niin uskon vakaasti, että tämä paskatalvi on kohta ohi.
Lähetin pari joululahjaakin vasta nyt kun tulivat rapakon takaa myöhässä. Mutta kuten jo aiemmin moneen kertaan olen todennut, ei antamisella ja uskonnolla ole mun mielestä mitään tekemistä keskenään. Paitsi Arabimaissa.

Josta tuli mieleen, en tiedä miksi, että keväällä tulee minul neljä vuotta täyteen ja käsittääkseni sitä juhlitaan Pomon ja Mummon kanssa, sillä niillä tulee vuosia yhteensä sata. Neljä vuotta siihen päälle ei siis tunnu, eikä näy, juuri missään. Itse mieluiten lähtisin pakoon hössöttäviä sukulaisia mutta ehkä mut pakotetaan olemaan maisemissa.
Kunhan kuvaa ei laiteta lehteen. "Meidän mussukka Meli täyttää 4 vuotta!". Menee samaan kategoriaan lapsijoulukorttien kanssa. Haluaako kukaan sekarotuinen Jeppe tai puolihännätön Mirri oikeasti päästä paikallislehteen? Itsekästä se on ihmisiltä eikä mitään muuta. Nauravat aamukahvinsa kanssa toisten hölmöille ilmeille.

Mutta hei, muistakaa jumpata. Jumpatkaa niin maan perkuleesti. Pomo on innostunut juoksemaan mutta koska se ei ole siihen luotu, kuten minä, se lopetti sen samantien. No mutta onneksi sillä se neste kerääntyy polviin eikä päähän.

Kivaa Uutta Vuotta, tehdään tästä tosi jännä, että olis jotain järkee.