Tanssii Tähtien kanssa

Mitä saadaan kun yhdistetään lahtelaisuus ja miesten jääkiekko?

Myötähäpeä.

Missä talvi?

On tullut oltua aika vähä koneen ääressä, joten venähdys edelliseen postaukseen on pitkä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö elämä rullaa sillä välin. Tänä päivänä tilanne on sellainen, että minul on hormoonit pinnassa ja Pomolla puolestaan hermopinne päässään mun takia. Hiukan kyllä itteänikin ärsyttää kun vätyshormoonit iskevät ja silmät lupsahtavat puolittain kiinni eikä läheisyydenkaipuuni tunne mitään rajaa. En kuitenkaan usko, että poikia silti takapäässäni sietäisin sen enempää. Pomo sanookin minuu vannoutuneeksi vanhaksi piiaksi. Totesin sille, että eikös se ole vannomatta paras kuitenkin.

Lähes kerta viikkoon olen käynyt kakkoskodissani Varistolla kun Pomo on leikkinyt urheilijaa. Alkaa Rane Rakkaudenvaltameren kanssakin homma jo sujua. Siis se homma, että yleensäkin tullaan keskenämme toimeen (näköjään ajatukset meinaa harhailla tän juoksuriesan takia tai sitten Kaikkivaltias vaan tahtoo mun olevan julkisesti kaksimielinen).

Variston Beckham löysi minult yks päivä älynystyrän keskeltä päätä. Ihan kuin se olis joku erikoinen juttu. Toisaalta, Ranella sitä ei ole vielä tähän päivään mennessä löytynyt. Eikä varmaan kukaan ole keksinyt etsiäkään. Ja Pomolla sitä ei taatusti ole ollenkaan. Johan sen kehonkielikin kertoo.

Lupaus noitten pallojen sivuun laittamisesta loppuvuodeksi tuli torso. Pomo teki ihmisnaisten historiaa tempaamalla kuulaa päänsä päälle reilut 200 kertaa ja innostui asiasta entisestään. No, paluu maanpinnalle tapahtui nopeasti: valkku laittoi sen hyppimään harjanvarsi niskassa ja nyt se ei pääse ilman vintturia omaan petiinsä. Miettikää, keppi painaa ehkä noin 200 grammaa. On se vahva.

Kotiutuminen uuteen kämppään on sujunut hyvin. Pomo on mm. kivasti laitellut jouluvaloja. Se kuuluu jouluihmisten tapaan vaikkei talvesta ole tietoakaan, toki suureen huijausjuhlaan on vain vajaa kuukausi aikaa. Minul se onkin jo neljäs joulu. Vai kolmas. En muista.

Helpottavaa koirana on se, että kukaan ei anna lahjaksi pienkodinkoneita, älypuhelimia (ilman nystyröitä), mauttomia yöpaitoja tai liian tiukkoja stringejä (jotka ainoastaan ovat lääkefirmojen keksintö hiivalääkkeden myynnin lisäämiseksi). Pääasia, että saan syödä kinkkua tai muuta mitä yleensä ei kotona saa mutta Mummolassa kuulu asiaan.

Odottavaan (?) joulunaikaan tuntuu kuuluvan myös erilaiset sukulaisilta saadut joulukortit. Pieniä alastomia lapsia tonttulakit päässä niissä yleensä on, usein myös koiria, koska se on jonkun mielestä kaunista. Hyväksikäyttöä se mun mielestä on eikä kuulu joulun aikaan mitenkään. Onko ihme, että syömishäiriöitä tulee, kun murrosiässä näkee itsestään kuvia, joissa on pakotettu sisarusten kanssa poseeraamaan ilman rihman kiertämää? Jonkun onnettoman olen muistaakseni joulukortissa nähnyt olleen pesusaavissa kyseinen tonttulakki päässään.

Ja mun naurettavaksi tekeminen edelleen jatkuu. Koskahan herään siihen, että Pomon nahkapukua kiskotaan mun päälle?

Koska niinhän se on, että parasta on olla vaan. Oli joulu tai ei. Ystäviä ei korvaa mikään eikä siihen tarvita lahjoja tai kortteja, jouluvalotkin aika vähän liittyy ystävyyteen. Ystävä on sellainen, joka monella on myös näkymätön. Eikä se haittaa, sillä universaalissa elämässä se on ihan normaalia. Paljon normaalimpaa kuin mauttomat, joululla markkinoidut tekeleet.

Meillä ei Pomon kanssa ole paljon ystäviä mutta ne, jotka on olemassa niin ovatkin erityisen laadukkaita. Sellainen ymmärtää jos välillä pitää olla autossa mököttämässä kun ei huvita mikään.

Parasta ystävyyttä saattaa olla kahden eri lajin kesken. Turha puhe kun karsii ylimääräisen ekoilun mitä esiintyy vaan ihmisten kesken. Vaikka sama tilanne usein taitaa olla silloin kun hääpäivä parinkymmenen vuoden jälkeen koittaa. Mutta siinä aitous ehkä on kuitenkin hiukan toisenlaisessa muodossa, eli ei kovin jouluinen, ja aiheuttaa yleensä pienkoneiden jakotilanteen.

Ihanaa Joulun Odotusta. Äkkiä se on ohi ja sitten odotetaan Juhannusta. Eikö vois vaan elää nyt eikä odottaa koko ajan jotain.

Metsäkeikalla

Tosiaan, olin Ihanan Hoitotädin tyttöjen kanssa metsässä ja mukana oli myös joku valokuvaaja. Myönnettävä onkin, että kuvien taso on toista kuin Pomon kännykällä otetut. Muutkin tytöt näyttää ihan kivoilta mun lisäksi.

Leena Warén on sen naisen nimi ja nämä kuvat on kaikki sen ottamia.

Porrasjumppaa

Vuosi lähestyy loppuaan eikä meikäläinen ole päässyt kertaakaan kisaamaan. Ohessa kuitenkin viime vuoden harjoittelupätkä. Alussa on hiukan pimeää mutta hetken päästä voitte nähdä kuinka armas emäntäni kirmaa pellolla. Siinä vaiheessa kävi nimittäin niin, että päätin olla juoksematta mokoman muovikassin perässä mutta koska rata pitää aina juosta loppuun niin eikös sitä tulla mulle osoittelemaan mihin pitäis mennä. Innostuinkin uudestaan Pomon mieliksi.

Pomo on toki pitänyt huolen omista kilpailuistaan ja menee taas viikon päästä Kuusamoon Kuulakeimeihin. Se on luvannut, ettei sen jälkeen koko loppuvuonna koskekaan kyseiseen treenivälineeseen mutta tilalle on vissiin tulossa tankoilua. Ja tuskin nekään mitään lipputankoja on, vaan jotain missä saa itsensä kipeäksi kun laittaa liikaa painoja omaan suoritukykyynsä nähden. Kunhan ei pue päälleen sellaista trikooasua mitä painonnostajilla televisiossa olen nähnyt.

Olin taas Vantaalla hoidossa ja sillä välin koti oli muuttanut toiseen rappuun. Aika yllättävä veto sinänsä mutta ei se minuu haittaa vaikka pitää kiivetä toiseen kerrokseen ja raput on vanhat, maalatut ja liukkaat. Ja naapurissa asuu rastaspäinen nuori mies, joka ei uskalla sanoa koskaan mitään. Jos työntäisin nenäni sen kuontaloon niin jokohan alkaisi hippikin ääntelemään. Kerran se maalasi pihalla polkupyöräänsä violetiksi ja Pomo sille yritti jutella. Ovat vissiin eri puolilla kun ei keskustelua juuri syntynyt.

Hiukan ekana yönä ihmetytti kun Posse kiipesi katonrajaan nukkumaan. Piipitin hetken ja tuijotin yläilmoihin silmät teevadin kokoisena. Uudessa kämpässä nimittäin ei voi koskaan olla varma siitä, että pääseekö jostain livahtamaan ulos. Esimerkiksi vessaan tai kylpyhuoneeseen yritin mennä Bossen perässä ja varmistua ettei piilokulkuja ole. Sillä meni hermo heti mun tunkemiseen.

Uuden asunnon irlantilainen kummitus.

Punainen matto oli pesussa ja se onkin taas paras paikka relata. Mattoa tuonut mies kysyi ovella maksua ottaessaan, että mitähän mustaa pohjassa mahtoi olla. Pomo oli jättänyt maton kerran ulos tuulettumaan ja paikalliset pikkulinnut olivat siitä huomautelleet ja ruiskineet paskat ympäri mattoa. Aikamoista ainetta kun ei lähde edes pesulassa pois. Luulen kyllä, että oikeasti kyseessä oli joku hippien tavara, joka oli karannut jostain syystä käsistä mutta Pomo ei sinisilmäisenä ajatellut niin pitkälle.

Vai mitä luulette, voiko Kumpulassa juuri meidän pihalla, juuri Pomon maton kohdalla tulla ripulikohtaus useammalle linnulle?

Jalka taas hieman jäi jöpöttämään kun käänsin kylkeä. Kerran kun nukuin oikeen sikeästi niin Pomo kutitti minuu anturoiden välistä. Refleksini toimivat erittäin hyvin ja paukautin Pomoa tassulla nassuun. Jäi rapsuttelut siihen, hymy hyytyi kiusantekijällä ja jatkoimme rentoutumistamme CSI:n parissa.

Epe Erikoinen tykkää kinkeistä jutuista. Minuu ei imurilla koskis kukaan. Mutta Epellähän tulee raja muissa asioissa todella nopeasti vastaan. Voin kertoa, että silloin kun Epe oli ripulilla ja Pomo kuivasi pesun jälkeen sen palleja niin Epe puraisi Pomoa kädestä.

Olisin varmaan itse toiminut samoin vaikken palleistani niin tarkka olekaan.

Ihmismieli vetää koiran hiljaiseksi

http://omakaupunki.hs.fi/paakaupunkiseutu/uutiset/vantaan_jumbossa_taisteltiin_tarjouslappareista_luulin/