Kevät on tullut odotellen ja koirankakkaillen. Pomolla on sutinaa eri harrasteiden parissa, joihin en tunne niinkään kuuluvani. Sen pitää urheilla ja opiskella. Jos olisin Pomon miesystävä niin jättäisin sen. Kuuntelen aika paljon radiota ja kuten tiedätte, kanavilta tulee pelkkää tuubaa. Pomokin tietää sen ja siitä huolilmatta jättää mulle kuunneltavaksi Iskelmä Radion, josta tulee vuoronperään jonkun jessen näytän sulle rinnan (soi nytkin), vain elämää- itsestäänselvyyksiä tai inhokkisuosikkini sinä olet minun liskoni, jossa sanojen venyttämisestä on tehty taidetta.
Pomo ei pidä kaupallisuudesta mutta aivopesee sillä kuitenkin lemmikkiään. Yksi eläintensuojelullinen epäkohta listaan lisää - olen monesti maininnut. Ihmiset olisivat niin paljon mukavampia päivän mittaan jos ei tarvitsisi kuunnella kaikkea paskaa mitä radiosta tulee. Tai televisiosta näkee. Josta taas pääsemmekin oikeaan aiheeseen.
Eräänä kauniina vapaapäivän aamuna lähdettiin kävelylle. Minul on tapana tehdä asiani noin 50 metrin sisällä pääovelta. Tällä kertaa paikalle osui betonipylväs. No, en siitä hämmentynyt. Pomoa hävetti sen verran että laittoi hupun päähänsä kun kaivoi kakkapusseja taskustaan. Huppu tosiaan auttaakin kun kaikki meidät jo muutenkin tuntee.
Alkuviikosta mut otettiin mukaan kouluun, jossa yli-ikäiset opiskelijat opiskelivat ajoneuvotekniikkaa rekoista. Varsinaisen koulun eteisestähän meille tuli Pomon kanssa lähdöt samantien kun vahtimestari sai vihiä, että joku ponin kokoinen siellä lämmittelee. Pomo yritti hymyillen saada lisäaikaa mutta jos työskentelee nuorisoa täynnä olevassa oppilaitoksessa niin ei ole kovin sosiaalinen tai empaattinen. Näin päättelin.
Ajoneuvohallissa sitten tapahtui se mitä vähän aavistelinkin. Olin kiinni jossain trailerissa noin kolme ja puoli tuntia. Kiinniolot on vielä pahempia kuin radioiden listasoitto, kylmällä lattialla varsinkin. Siinä katselin kun tulevat rekkapenat kävi läpi paineilmajarrujärjestelmää ja suhautteli niitä kuin se mr. bean, joka telkkarissa kerran räpelsi valokatkaisijaa jakomielitautinen ilme naamallaan.
Luulen, että olen maailman ainoa irlanninsusikoira, joka joutuu joka paikkaan. En enää edes muista missä en olisi käynyt. Ja jos jollekkin tulee mieleen, että eeeei se kuntosalilla ole käynyt, niin väärin. Tai no, kyseessä oli voimailusali mutta samaa huttua mulle. Elixialla tai muulla naminami-hyvinvointikeskuksessa tuskin tulen käymään sillä niihin ei Pomokaan mene. Enkä liioin minä ilman Pomoa, se on varma. Kuva on paikasta missä kaikki kävijät saavat olla mitä ovat (mitä muuta olisin jos en koira?) ja sen takia kahvakuulan nostajaa ei katsota kieroon kun se käyttää magnesiumia, joka on normi sohvaperunalle myrkkyä. Tuolla näin kun oikein lihava mies laittoin sellaista liian kireää paitaa päällensä kavereiden avustuksella ja teki sitten penaa.
Olen siis nähnytkin aika paljon kaikkea.
Tässä muutaman viikon sisään kävi myös niin, että jouduin pommikoirien kanssa tekemisiin mutta koska sellaisesta ei saa puhua niin en kerro enempää. Sen verran voin sanoa, että minä en ollut se joka oli sormi nappulalla.
Kevätaurinkoa, kuukauden päästä olen viisivuotias.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti