Piparista polvi paranee

Joulu on huomenna joulu on huomenna joulu on huomenna joulu on huomenna.

Siinä laulu teille, joko nyt voidaan rauhottua? Pomo kävi tänään viimesen kerran tekemässä joulutaikoja Prismassa ja meinas tirvasta erästä rouvaa nenään. Tämä ehtoisa emäntä oli Pomon edessä jonottamassa koripallotyttöjen paketointipisteellä, ja niinkuin jouluun kuuluu, hyvinkin nyrpeänä siitä, että hänen pörrösukkiaan ei paketoitu ensi tilassa. Mutta kyllähän se alkaa pörrosukkaostajaa vituttamaan jos ei 13- vuotias koristyttö saa pakettia aikaan niinkuin Saarioisten Äitien ryhmätyö lanttulaatikkotehtaalla.

Pomolla kiehahti sen takia kun se on itekin ollut noissa paketointihommissa silloin kun oli vielä notkeahko ja nopeahkokin. Eli vissiin nuoruuttaan tollakin hetkellä, ainahan se on jossain prosessissa ja käsittelee tunteitaan. Mutta naamaanlyöntiä ei onneksi tullut ja rouvakin sai pörrösukkansa. Itelleen ne kuitenkin oli, ei noin happamella ystäviä ole.

Tällä viikolla ollaan tehty pipareita. Sain maistaa taikinaa vähän ja kyllähän se oli ihan hyvää, ihmekös että Pomo söi puolesta kilosta viidenneksen.

Jokin kennelteema sillä oli ja kieli suupielessä pursotti sokeria irlanninsusikoirien päälle. Mun mielestä ne kyllä näyttää suursnautsereilta, joilla on kurat housussa ja ylimmäisenä oikealla olen näkevinäni ryhdistä päätellen yhden labradorinnoutajan. Toisaalta, jos näin pienestä leipomisesta saa joulumielen niin ei se väärin varmaan ole kenenkään mielestä. Huonommin niillä on asiat, joiden pitää ruokkia puoli sukua vaan sen takia että on joulu.

Ajellaan monta päivää tässä Mummolan ja Pomon töiden väliä. Posse kun on ruoan perään niin ei se voi olla kotopuolestaan poissa näin joulun aikaan. Miä sain jo Vaarilta hirven reisiluun, jolle tosin en osannut oikeen tehdä mitään kun olin yksin ulkona. Piti nimittäin vahtia tonttia ja hyvä että vahdin sillä Itella-mies meinas ottaa jotain Mummolan postilaatikosta. Saakeli. Ja eräs toinen pakettiautomies yritti samaa mutta ajoin senkin pois joutessani.

Mitään muuta ihmeelllistä ei olekaan tapahtunut. Kuvassa tunnelmaa automatkalta. Olen autossa muuten aika paljon nykyään. Johtunee siitä, etten suostu menemään sisälle kun tajuan, että Pomo on lähdössä jonnekin. Ainoa vaihtoehto on ottaa mut kyytiin. Alkaa koulutus tuottamaan tulosta.

Hyvää Joulua vaan kaikille konvehtikoirille. Ottaisitte edes paperit ensin niistä pois niin ei tarvis eläinlääkäreitten leikata pyhäpäivinä.

Antakaa mulle lempee

Tuo pyyntö tulee jo myöhässä. Nimittäin juoksut on tältä vuodelta juostu eikä lempee näkynyt.

Sohvalla makasin monesti niinkuin yleensä ruukataan jos keikistellään mutta mitään ei tapahtunut. Tosin, naapurin Lassi-koiran kanssa meillä oli treffit rappukäytävässä. Se sattui tulemaan samaan aikaan ulos ja hetken aikaa saatiin hepuloida niin että sydämet vaan lenteli pitkin rappukäytävän seiniä. Pomolla on muutamia naiskavereita, jotka tykkäävät pienistä miehistä. Ymmärrän heitä niin hyvin sillä Lassi, vaikka onkin keskikokoinen, musta, kippurahäntäinen ja pystykorvainen seropi, on vienyt minult jalat alta jo alkututtavuudesta lähtien.

Siinä on mies paikallaan. Ja asuu alakerrassa viäl, ihanaa. Ja käytävään se tuli ihan varmasti muka vahingossa.
Mutta siinä meikäläisen kohokohdat rakkaudessa 2011. Toisin kuin Romeo Pippelinvilauttajalla, joka on kuuleman mukaan saanut lopullisuuspestin Sisko-Likan rakastajana. Sen perheen Tiernapojista vissiin ainoa, joka saa toteuttaa itseään aika ajoin.

Viimeksi kirjoittaessani oli muistaakseni pikkujouluaikaa. Pomon kanssa käytiin Turussa ja nukuin muutaman naisen kanssa Valkun olohuoneen lattialla. Päämäärä, mihin moni pikkujouluodotuksistaan huolimatta harvoin pääsee.
Seuraavana viikonloppuna jäin Mummolaan kun Pomo kävi hieromassa kuulia likkaporukalla Savossa. Ilmeisen kylmiä olivat kuulat sillä Pomo sai flunssan heti kotiin päästyään (outo ajoitus). Sen myötä ei ole treeniä näkynyt tämän viikon aikana, ei Pomolla eikä minul. Paidan alleko niitä kuulia oli laitettu?

Mutta venytteli se jo eilen Äijän lattialla kun telkkarista tuli jumppaohjelma. Varsinainen urheilija ja katsoinkin siksi alaviistoon. Yle Kakkosen tädit näyttivät kyllä kauniilta trikoissaan. Sen takia Vaarikin vissiin mieluummin makaa sohvalla kuin tekee samaa mitä telkkarissa.

Eräänä iltana kotona hömpsähti korvat etu- ja takaviistoon. Pomo sanoi, että se johtuu siitä kun korvanlehtiä ei ole nypitty sitten kevään ja ne on epätasapainossa. Paskan marjat, minul nyt vaan on kyky laittaa ne eri asentoihin eikä trimmauksella ole siinä mitään osaa. Voi kai sitä kuunnella ääniä mistä suunnasta tahtoo. Joka siihen siis pystyy.

Mutta Pomo tykkää isoista miehistä ja onhan niissä puolensa. Tarkoitan nyt siis vaikkapa sitä, että iso koira mahtuu isoon syliin paremmin. Ja miltä teidän mielestä näyttäis tälläisen kouran haltija vinkulelua ulos viedessään?

Viikon päästä on ilo ylimmillään kun paketit avataan ja juhlitaan sitä Jesseä, josta ei ole edes takeita että on joskun ollut olemassa. No, tapansa kullakin. Onneksi ruokaa voi mättää vaikkei kukaan olisi syntynytkään. Sitä odotellaan relana.

Antakaa koirille selvä joulu.



Luukut auki

Viimeksi hämmästelin ihmisten jouluilakointia. Unohtui mainita luukuttaminen, joka tosin ei liity Torstin rääkkämiseen vaikka niin voisi luulla. Tänään on jo toisen luukun paikka - vaikkei minul mitään kalenteria ole. Pomollakaan ei ole joulukalenteria. Se sai tylsän liiton kalenterin juuri postissa, jossa Todellakaan ei ole luukkuja.

Allaoleva Mallusjoen Miesvoimistelijoiden Kalenteri aukeaa vasta ensi vuonna, tammikuusta lähtien. Jos silloinkaan, sillä noitten miesten homma on suunnattu hiukan erilaisen huumorin ymmärtäjille. Joten pelkkien blondivitsien naurajat voi jättää kalenterin suosiolla fiksummille.
Tekivät kuulemma kalenterin sen takia, että pääsiäisenä voisivat ryypätä enemmän Australian matkallaan. Mitähän paikalliset näistä raitapöksyistä meinaa? Saavat viäl aboilta torven ahteriinsa kun suomalainen mies alkaa jumppaamaan.

Livenä tämä miessakki on nimittäin parasta sitten siankorvien.

Minuu vähän jännittää kun huomenna lähdetään Pomon ja Joukkueen kanssa Turkuun. Jännittävää on tietysti se, että matka tehdään entisellä ambulanssilla, jossa on turvavyöpakko. Krisse, joka Pomon mukaan on sikavahva työntelemään kuulaa, ajaa ja se meinas, että mut on paras laittaa kiinni yleisen turvallisuuden takia. No, siinähän laitatte. Mökötän sitten koko matkan. Mutta ei kai sillä lanssilla enää pillit päällä ajeta?

Joukkue menee Spartanille treenaamaan. Luulin, että ne ajat oli jo ennen Jeesuksen Joosefin Marian koittoa mutta voihan olla myös, että ihmiset tarvitsevat hiukan spartalaisuutta saadakseen päivän treenin tehtyä. Onneksi minuu ei laiteta mihinkään lapsiparkkiin vaan saan odottaa rauhassa ambulanssissa. Kunhan ottavat turvavyön siksi aikaa irti.

Muinaiset Spartalaiset muuten häviäis Miesvoimistelijoille ryminällä. Mallusjoella kuitenkin on kehitetty sellaiset liikkeet muun muassa kuin Janne Ahonen, Pystyyn Laukeava ja Munalukko. Muista haastavista , kuolemaa halveksuvista liikkeistä puhumattakaan. Entäs spartalaiset? Jonkun puuhevosen kyhäsivät. Vai olikos se joku Helena joka sillä ratsasti? No mutta paloi se kuitenkin lopulta kun oli niin huonoa tekoa.

Tullaan vasta sunnuntaina kotiin, joten jää koiranäyttely välistä. Freja- ystäväni on siäl edustamassa rotua, sitä saa silitellä ja rapsutella. Onneksi mun ei tarvinnu mennä sillä alan helposti hyperventiloimaan ihmispaljoudessa. Juoksuaika pelasti paljolta.

Pikkujouluja siis odotellessa. Saa nähdä onko niistä kuvamateriaalia sitten. Edellisellä joukkueen reissulla Kuusamossa oli ainakin puitteet kohdallaan, kuulin jälkeenpäin kerrottavan.

Se on varma, ettei mun tarvi seistä taksijonoissa. Ei sen puoleen, tilaa tulis nopeesti kun vähän näyttäisin hammasta. Joku on jalostanut tuon asian niin, että näyttävät persettä. Tai nyrkkiä. Ehkä joulurauha pitäisi olla julistettuna ympäri vuoden. Se vaan, että eihän sitä kukaan noudata kuitenkaan, kun aina on joku viemässä toisen vaimon taksiinsa tai työkaveria pokataan tosissaan. Merkillistä rähisemistä kaiken maailman asioista.

Tässä pummaan Pomolta joulutorttuja. Tiesittekö muuten, että niitä ei saa viedä käsimatkatavaroissa lentokoneeseen. Ei sillä, että haluaisinkaan sillä ne syödään yhdellä nielaisulla, mutta voiko niillä sitten vahingoittaa toisia? Ne mitään heittotähtiä ole.

Tanssii Tähtien kanssa

Mitä saadaan kun yhdistetään lahtelaisuus ja miesten jääkiekko?

Myötähäpeä.

Missä talvi?

On tullut oltua aika vähä koneen ääressä, joten venähdys edelliseen postaukseen on pitkä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö elämä rullaa sillä välin. Tänä päivänä tilanne on sellainen, että minul on hormoonit pinnassa ja Pomolla puolestaan hermopinne päässään mun takia. Hiukan kyllä itteänikin ärsyttää kun vätyshormoonit iskevät ja silmät lupsahtavat puolittain kiinni eikä läheisyydenkaipuuni tunne mitään rajaa. En kuitenkaan usko, että poikia silti takapäässäni sietäisin sen enempää. Pomo sanookin minuu vannoutuneeksi vanhaksi piiaksi. Totesin sille, että eikös se ole vannomatta paras kuitenkin.

Lähes kerta viikkoon olen käynyt kakkoskodissani Varistolla kun Pomo on leikkinyt urheilijaa. Alkaa Rane Rakkaudenvaltameren kanssakin homma jo sujua. Siis se homma, että yleensäkin tullaan keskenämme toimeen (näköjään ajatukset meinaa harhailla tän juoksuriesan takia tai sitten Kaikkivaltias vaan tahtoo mun olevan julkisesti kaksimielinen).

Variston Beckham löysi minult yks päivä älynystyrän keskeltä päätä. Ihan kuin se olis joku erikoinen juttu. Toisaalta, Ranella sitä ei ole vielä tähän päivään mennessä löytynyt. Eikä varmaan kukaan ole keksinyt etsiäkään. Ja Pomolla sitä ei taatusti ole ollenkaan. Johan sen kehonkielikin kertoo.

Lupaus noitten pallojen sivuun laittamisesta loppuvuodeksi tuli torso. Pomo teki ihmisnaisten historiaa tempaamalla kuulaa päänsä päälle reilut 200 kertaa ja innostui asiasta entisestään. No, paluu maanpinnalle tapahtui nopeasti: valkku laittoi sen hyppimään harjanvarsi niskassa ja nyt se ei pääse ilman vintturia omaan petiinsä. Miettikää, keppi painaa ehkä noin 200 grammaa. On se vahva.

Kotiutuminen uuteen kämppään on sujunut hyvin. Pomo on mm. kivasti laitellut jouluvaloja. Se kuuluu jouluihmisten tapaan vaikkei talvesta ole tietoakaan, toki suureen huijausjuhlaan on vain vajaa kuukausi aikaa. Minul se onkin jo neljäs joulu. Vai kolmas. En muista.

Helpottavaa koirana on se, että kukaan ei anna lahjaksi pienkodinkoneita, älypuhelimia (ilman nystyröitä), mauttomia yöpaitoja tai liian tiukkoja stringejä (jotka ainoastaan ovat lääkefirmojen keksintö hiivalääkkeden myynnin lisäämiseksi). Pääasia, että saan syödä kinkkua tai muuta mitä yleensä ei kotona saa mutta Mummolassa kuulu asiaan.

Odottavaan (?) joulunaikaan tuntuu kuuluvan myös erilaiset sukulaisilta saadut joulukortit. Pieniä alastomia lapsia tonttulakit päässä niissä yleensä on, usein myös koiria, koska se on jonkun mielestä kaunista. Hyväksikäyttöä se mun mielestä on eikä kuulu joulun aikaan mitenkään. Onko ihme, että syömishäiriöitä tulee, kun murrosiässä näkee itsestään kuvia, joissa on pakotettu sisarusten kanssa poseeraamaan ilman rihman kiertämää? Jonkun onnettoman olen muistaakseni joulukortissa nähnyt olleen pesusaavissa kyseinen tonttulakki päässään.

Ja mun naurettavaksi tekeminen edelleen jatkuu. Koskahan herään siihen, että Pomon nahkapukua kiskotaan mun päälle?

Koska niinhän se on, että parasta on olla vaan. Oli joulu tai ei. Ystäviä ei korvaa mikään eikä siihen tarvita lahjoja tai kortteja, jouluvalotkin aika vähän liittyy ystävyyteen. Ystävä on sellainen, joka monella on myös näkymätön. Eikä se haittaa, sillä universaalissa elämässä se on ihan normaalia. Paljon normaalimpaa kuin mauttomat, joululla markkinoidut tekeleet.

Meillä ei Pomon kanssa ole paljon ystäviä mutta ne, jotka on olemassa niin ovatkin erityisen laadukkaita. Sellainen ymmärtää jos välillä pitää olla autossa mököttämässä kun ei huvita mikään.

Parasta ystävyyttä saattaa olla kahden eri lajin kesken. Turha puhe kun karsii ylimääräisen ekoilun mitä esiintyy vaan ihmisten kesken. Vaikka sama tilanne usein taitaa olla silloin kun hääpäivä parinkymmenen vuoden jälkeen koittaa. Mutta siinä aitous ehkä on kuitenkin hiukan toisenlaisessa muodossa, eli ei kovin jouluinen, ja aiheuttaa yleensä pienkoneiden jakotilanteen.

Ihanaa Joulun Odotusta. Äkkiä se on ohi ja sitten odotetaan Juhannusta. Eikö vois vaan elää nyt eikä odottaa koko ajan jotain.

Metsäkeikalla

Tosiaan, olin Ihanan Hoitotädin tyttöjen kanssa metsässä ja mukana oli myös joku valokuvaaja. Myönnettävä onkin, että kuvien taso on toista kuin Pomon kännykällä otetut. Muutkin tytöt näyttää ihan kivoilta mun lisäksi.

Leena Warén on sen naisen nimi ja nämä kuvat on kaikki sen ottamia.

Porrasjumppaa

Vuosi lähestyy loppuaan eikä meikäläinen ole päässyt kertaakaan kisaamaan. Ohessa kuitenkin viime vuoden harjoittelupätkä. Alussa on hiukan pimeää mutta hetken päästä voitte nähdä kuinka armas emäntäni kirmaa pellolla. Siinä vaiheessa kävi nimittäin niin, että päätin olla juoksematta mokoman muovikassin perässä mutta koska rata pitää aina juosta loppuun niin eikös sitä tulla mulle osoittelemaan mihin pitäis mennä. Innostuinkin uudestaan Pomon mieliksi.

Pomo on toki pitänyt huolen omista kilpailuistaan ja menee taas viikon päästä Kuusamoon Kuulakeimeihin. Se on luvannut, ettei sen jälkeen koko loppuvuonna koskekaan kyseiseen treenivälineeseen mutta tilalle on vissiin tulossa tankoilua. Ja tuskin nekään mitään lipputankoja on, vaan jotain missä saa itsensä kipeäksi kun laittaa liikaa painoja omaan suoritukykyynsä nähden. Kunhan ei pue päälleen sellaista trikooasua mitä painonnostajilla televisiossa olen nähnyt.

Olin taas Vantaalla hoidossa ja sillä välin koti oli muuttanut toiseen rappuun. Aika yllättävä veto sinänsä mutta ei se minuu haittaa vaikka pitää kiivetä toiseen kerrokseen ja raput on vanhat, maalatut ja liukkaat. Ja naapurissa asuu rastaspäinen nuori mies, joka ei uskalla sanoa koskaan mitään. Jos työntäisin nenäni sen kuontaloon niin jokohan alkaisi hippikin ääntelemään. Kerran se maalasi pihalla polkupyöräänsä violetiksi ja Pomo sille yritti jutella. Ovat vissiin eri puolilla kun ei keskustelua juuri syntynyt.

Hiukan ekana yönä ihmetytti kun Posse kiipesi katonrajaan nukkumaan. Piipitin hetken ja tuijotin yläilmoihin silmät teevadin kokoisena. Uudessa kämpässä nimittäin ei voi koskaan olla varma siitä, että pääseekö jostain livahtamaan ulos. Esimerkiksi vessaan tai kylpyhuoneeseen yritin mennä Bossen perässä ja varmistua ettei piilokulkuja ole. Sillä meni hermo heti mun tunkemiseen.

Uuden asunnon irlantilainen kummitus.

Punainen matto oli pesussa ja se onkin taas paras paikka relata. Mattoa tuonut mies kysyi ovella maksua ottaessaan, että mitähän mustaa pohjassa mahtoi olla. Pomo oli jättänyt maton kerran ulos tuulettumaan ja paikalliset pikkulinnut olivat siitä huomautelleet ja ruiskineet paskat ympäri mattoa. Aikamoista ainetta kun ei lähde edes pesulassa pois. Luulen kyllä, että oikeasti kyseessä oli joku hippien tavara, joka oli karannut jostain syystä käsistä mutta Pomo ei sinisilmäisenä ajatellut niin pitkälle.

Vai mitä luulette, voiko Kumpulassa juuri meidän pihalla, juuri Pomon maton kohdalla tulla ripulikohtaus useammalle linnulle?

Jalka taas hieman jäi jöpöttämään kun käänsin kylkeä. Kerran kun nukuin oikeen sikeästi niin Pomo kutitti minuu anturoiden välistä. Refleksini toimivat erittäin hyvin ja paukautin Pomoa tassulla nassuun. Jäi rapsuttelut siihen, hymy hyytyi kiusantekijällä ja jatkoimme rentoutumistamme CSI:n parissa.

Epe Erikoinen tykkää kinkeistä jutuista. Minuu ei imurilla koskis kukaan. Mutta Epellähän tulee raja muissa asioissa todella nopeasti vastaan. Voin kertoa, että silloin kun Epe oli ripulilla ja Pomo kuivasi pesun jälkeen sen palleja niin Epe puraisi Pomoa kädestä.

Olisin varmaan itse toiminut samoin vaikken palleistani niin tarkka olekaan.