Lähes kerta viikkoon olen käynyt kakkoskodissani Varistolla kun Pomo on leikkinyt urheilijaa. Alkaa Rane Rakkaudenvaltameren kanssakin homma jo sujua. Siis se homma, että yleensäkin tullaan keskenämme toimeen (näköjään ajatukset meinaa harhailla tän juoksuriesan takia tai sitten Kaikkivaltias vaan tahtoo mun olevan julkisesti kaksimielinen).
Variston Beckham löysi minult yks päivä älynystyrän keskeltä päätä. Ihan kuin se olis joku erikoinen juttu. Toisaalta, Ranella sitä ei ole vielä tähän päivään mennessä löytynyt. Eikä varmaan kukaan ole keksinyt etsiäkään. Ja Pomolla sitä ei taatusti ole ollenkaan. Johan sen kehonkielikin kertoo.
Lupaus noitten pallojen sivuun laittamisesta loppuvuodeksi tuli torso. Pomo teki ihmisnaisten historiaa tempaamalla kuulaa päänsä päälle reilut 200 kertaa ja innostui asiasta entisestään. No, paluu maanpinnalle tapahtui nopeasti: valkku laittoi sen hyppimään harjanvarsi niskassa ja nyt se ei pääse ilman vintturia omaan petiinsä. Miettikää, keppi painaa ehkä noin 200 grammaa. On se vahva.
Kotiutuminen uuteen kämppään on sujunut hyvin. Pomo on mm. kivasti laitellut jouluvaloja. Se kuuluu jouluihmisten tapaan vaikkei talvesta ole tietoakaan, toki suureen huijausjuhlaan on vain vajaa kuukausi aikaa. Minul se onkin jo neljäs joulu. Vai kolmas. En muista.
Helpottavaa koirana on se, että kukaan ei anna lahjaksi pienkodinkoneita, älypuhelimia (ilman nystyröitä), mauttomia yöpaitoja tai liian tiukkoja stringejä (jotka ainoastaan ovat lääkefirmojen keksintö hiivalääkkeden myynnin lisäämiseksi). Pääasia, että saan syödä kinkkua tai muuta mitä yleensä ei kotona saa mutta Mummolassa kuulu asiaan.
Odottavaan (?) joulunaikaan tuntuu kuuluvan myös erilaiset sukulaisilta saadut joulukortit. Pieniä alastomia lapsia tonttulakit päässä niissä yleensä on, usein myös koiria, koska se on jonkun mielestä kaunista. Hyväksikäyttöä se mun mielestä on eikä kuulu joulun aikaan mitenkään. Onko ihme, että syömishäiriöitä tulee, kun murrosiässä näkee itsestään kuvia, joissa on pakotettu sisarusten kanssa poseeraamaan ilman rihman kiertämää? Jonkun onnettoman olen muistaakseni joulukortissa nähnyt olleen pesusaavissa kyseinen tonttulakki päässään.
Ja mun naurettavaksi tekeminen edelleen jatkuu. Koskahan herään siihen, että Pomon nahkapukua kiskotaan mun päälle?
Koska niinhän se on, että parasta on olla vaan. Oli joulu tai ei. Ystäviä ei korvaa mikään eikä siihen tarvita lahjoja tai kortteja, jouluvalotkin aika vähän liittyy ystävyyteen. Ystävä on sellainen, joka monella on myös näkymätön. Eikä se haittaa, sillä universaalissa elämässä se on ihan normaalia. Paljon normaalimpaa kuin mauttomat, joululla markkinoidut tekeleet.
Meillä ei Pomon kanssa ole paljon ystäviä mutta ne, jotka on olemassa niin ovatkin erityisen laadukkaita. Sellainen ymmärtää jos välillä pitää olla autossa mököttämässä kun ei huvita mikään.
Parasta ystävyyttä saattaa olla kahden eri lajin kesken. Turha puhe kun karsii ylimääräisen ekoilun mitä esiintyy vaan ihmisten kesken. Vaikka sama tilanne usein taitaa olla silloin kun hääpäivä parinkymmenen vuoden jälkeen koittaa. Mutta siinä aitous ehkä on kuitenkin hiukan toisenlaisessa muodossa, eli ei kovin jouluinen, ja aiheuttaa yleensä pienkoneiden jakotilanteen.
Ihanaa Joulun Odotusta. Äkkiä se on ohi ja sitten odotetaan Juhannusta. Eikö vois vaan elää nyt eikä odottaa koko ajan jotain.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti