Film nuaar 2012

Hyvää viimeistä päivää.

Joitain päiviä sitten olivat ihmisen pojat innoissaan maailmanlopusta kun olivat hiukan ylidramatisoineet inkkareiden ajatuksia. Olen suuri draaman ystävä mutta tolkku kuitenkin siinäkin. Eli siinä vaiheessa kun aletaan lapsille opettamaan maailmanlopun jälkeisen ajan selvitymisessä tarvittavia taitoja eletään mun mielestä jossain elokuvassa. Luulen, että kyllä se kalma korjaa meikäkoirat ensimmäisenä jos jossain isompi pommi posahtaa ja normieines loppuu kansalaisilta. Vinttikoirista vaan ei juuri saa kuin luusoppaa.

Kulunut vuosi on ollut ihan samanlainen kuin ennenkin. No, joulukuu ehkä traumaattisin ikinä. Kerron siitä kohta. Pintapuolisesti. Neljäs vuodenvaihde taitaa olla minul enkä sitä sen kummemmin ressaa. Paukutelkaa ihan niin paljon kun lystäätte sillä tuskin herään mihinkään meteliin. Mulle riittää iltapala ja kello yhdeksän aikoihin alan jo yöpuulle. Ensimmäisen elinvuoteni eteläisessä Helsingissä sai aikaan sen ettei juuri hetkauta ihmisten rahantuhlaus taivalle. Kaupunkikoirana tietää itseasiassa ihan liikaa maailman menosta.

Käytiinkin pitkästä aikaa Pomon kanssa oikeen isolla kirkolla ennen joulua. Shoppailemaan ei sentään tarvinnut mennä mutta kävästiin Hiushuone nro 1:llä Kukkasmemmaa morjestamassa. Pomolle laitettiin tekoälyvärjäys ja miä oottelin kylmällä lattialla. Ratikalla mentiin niinkuin ennenkin ja saatiin mukavalta mummolta rapsuja. Se ihaili mun Back on Track-loimea vaikkei olis niin väliksi ollutkaan hipelöidä. Mummo sanoi, ettei voinut mieltään malttaa niin minkäs sille koiran asemassa voi.

Rautatieasemalla on aina paljon niitä japanialaisia. Melkoista molkotusta ja kuvaamista niinkin pieniltä ihmisiltä. Ilmeisesti loimeni oli jotain viimeistä huutoa sillä minuu kuvattiin ja ihmeteltiin kuin katemossia ikään. Mut nähdessään erään kiinanpalatsikoiran mieli järkkyi, kateudesta, kun Pomon kanssa evästettiin kahvilan pystybaarissa. Vinkulelusta oli patteri vissiin vähissä - sellainen rääkäsy pääsi, että kahvilan väellä oli naurussa pitelemistä. Omistajamummo piti kättä piskin silmien edessä niin kaikki sai lopulta olla rauhassa. Eli poissa silmistä poissa mielestä toimi, yllättäen, sen tapauksessa.

Mummolaan kuljettiin hankien poikki ja matka kestikin ilman autokyytiä Helsingistä muutaman tunnin. Ihan helppoo mulle eikä Pomollakaan suuria vaikeuksia ollut vaikka pakkasta oli liikaa.

Jouluna on suorastaan eri kivaa se, että saa olla yläkerrassa pummaamassa. Mummin kanssa valmistettiin kinkkua. Se on tehnyt sitä aika harvoin niin katsoin parhaaksi olla mukana. Pomo sanoi, että minul menee pakki kuitenkin sekaisin kinkusta, joten en kinkkua juuri saanut. Että ei se joulu mitenkään ainutlaatuinen ollut. Pomo sai lisää lantiofylliä ja miä jouduin porokeikalle. Hyvää Joulua molemmille siis. Jos tykkäisin pukeutua jonkinlaisiin hepeniin ja esittämisasuihin niin tekisin siitä ammatin. En ole tehnyt, joten siitä voitte päätellä mikä on mielentila kun ovensuullinen ihmisiä huutaa, että "Ai miten ihana Poro!".

Mutta hienoa on se, että koiran ei tarvi luvata vuoden vaihteessa kellekään mitään. Ei ihmistenkään tarvitsis mutta jostain syystä se sama esittäminen käydään aina vuoden välein. Ja mikäs siinä. Ei se minult ole pois jos joku haluaa aina vaan laihduttaa. Hölmöksi se ihmisen tekee muttei ole missään nimessä väärin. Rasittavaa kuunneltavaa se on myös, varsinkin helmikuussa, muttei ne jutut muutenkaan laadultaan sellaisia ole, että lopulta haittais. Mutta minkä takia pitäis olla yksi kuukausi juomatta alkoholia ja sitten loppuvuosi kiskoa joka viikonloppu? Tekeekö kyseinen valinta ihmisestä mitään muuta kuin pösilön?

Koirat yleensä tekee suoraviivaisesti asioita eikä selitä. Ja jos ei tekeminen riitä niin sitten mökötetään. Yhtenä iltana nimittäin Pomo oli melko kitkeränä taas jonkun muun sanomisista (sitä tää elämä potkii paljon enemmän kaaliin ku minuu) ja natkutti mulle milloin mistäkin. Siirryin lopulta parvekkeen oven eteen makaamaan, nenä verhoissa ja yritin olla kuuntelematta. Jossain vaiheessa kun Hauskimmat kotivideot oli saaneet Pomon taas iloisempaan tilaan, mut pyydettin sohvalle viereen kun sillä oli huono omatunto.

Annoin hetkessä anteeksi sillä tiedossa oli paljon rapsuttamista.

Talvi on kuulemma kääntynyt jo kevääseen. Aha. Parvekkeella on kyllä siitä huolimatta helevetin kylymä. Verhot sentään avataan ennenku Pomo lähtee päiväksi töihin. Siinä sitä sitten ollaan itekseen ja peukaloita pyörittelisin jos sellaiset tassuissa olis. Puuttuis viäl, että telkka jäis päiväks jauhamaan jotain Killer Karaokea. Tai Unelmien poikamiestyttöä, jossa tällä hetkellä on sellainen natisevaääninen blondi ja muumiveneestä pudonneet miehet tappelevat sen suosiosta. Itse tykkäsin Kaurismäen Mies vailla menneisyyttä- elokuvasta, jota katsottiin Pomon kanssa kimpassa. Siinä on joku Marko, joka on aika hyvä laulamaan. Ja nykyäänhän irlanninsusikoiratkin näyttelevät. Siis muuallakin kuin kotona. Paras ystäväni Freja kävi Pertin kanssa filmaamassa kunnon toimintapläyksen.

Mitä vähemmän vetyperoksidia ja silikoonia niin sitä parempi televisio-ohjelma.

Pomolla on ollut kuulahommia vuoden mittaan ja ne vaan jatkuu. Opetushommaa ja kisahommaa ja koiran laiminlyöntiä ja pokaaleja ja tekniikkaongelmia ja lemmikin heitteillejättöä ja mitaleita ja reenejä ja niin päin pois. Jumissa sillä on muukin kuin kuula kaiken jälkeen mutta perheen kesken pitää silti kannustaa toista. Kivaahan se on olla omissa ajatuksissaan.

Ensi vuonna kisaa käydään 20 kiloisella kun 16 on nyt sitten kulutettu loppuun. Melko kova kilohinta ja huono takuu. Jotain tossa viäl sattuu leukaan kun aletaan isottelemaan mutta voinhan sitten sanoa, että en sanonut mitään.

Urheilua en ymmärrä niinkuin en katteettomia lupauksiakaan. Eläkää päivä eikä vuosi kerrallaan! Haastakaa itsenne normaaliuteen ja hymyilkää, oli rasvaprosenttinne mikä hyvänsä. Ei tämä mitään vakavaa touhua lopulta ole vaikkei kaikki löydä edes asemalle.